Sain kunniamaininnan Portin kirjoituskilpailussa :) Novelli ilmestyy siis aikanaan lehteen. Olen tyytyväinen novelliin - sen nimi on Rastas - sekä tietysti sijoitukseen. Tällaiset tunnustukset kohottavat aina mielialaa ja antavat kirjoittamiseen uutta nostetta. Ryhdyin jo pohtimaan, mitä ensi vuoden kilpailuun kirjoittaisin. Eräs kesämökkitarina on ollut hautumassa ja hetken, mutta muitakin tarinoita on... Lukemattomia. Se, miten juuri se itselle sopiva valikoituu, on joskus hankala määritellä.

Tein tavoistani poiketen kaksi uuden vuoden lupausta ja vielä näin hyvissä ajoin. Ensimmäinen on, että opettelen piirtämään irtopään toisin päin, siis niin että se katsoo oikealle.

Toinen on, että luen ensi vuonna joka kuukausi jonkin väliin jääneen (tieteellisen) klassikkoteoksen. Tällä hetkellä lista näyttää seuraavalta:

1. Beauvoir: Toinen Sukupuoli

2. Freud: Unien tulkinta

3. Marx: Pääoma

4. Darwin: Lajien synty

5. Platon: Valtio

6. Kuhn: Tieteellisten vallankumousten rakenne

7. Heidegger: Oleminen ja aika

8. Machiavelli: Ruhtinas

9. Smith: Kansojen varallisuus

10. Sunzi: Sodankäynnin taito

11. Nietzsche: Näin puhui Zarathustra

12: ???

Yksi siis yhä puuttuu eikä lista ole muutenkaan kiveen kirjoitettu. Varastin hieman ja ryhdyin jo lukemaan Toista sukupuolta. Lukumäärältään en pidä tuota listaa ylivoimaisena, koska luen kuitenkin aina koko ajan jotain. Ajattelin pitää jonkinlaista lukuprosessipäiväkirjaa, kunhan pääsen vauhtiin.

Lukiovuosina minulla oli pitkät ja puunatut kynnet. Lakkasin ne vähintään kaksi kertaa viikossa. Aina, kun ostin uusia juhlavaatteita, ostin myös uuden, vaatteisiin sopivan kynsilakan. Tein koristeluja kynsiini pikku siveltimellä. Käytin päällyslakkaa, vaikka en sitä aina olisi tarvinnut, lakkaus vaihtui sen verran tiuhaan. Himoitsin Sokoksella myynnissä ollutta Iron Maiden -nimistä ihastuttavaa metallisävyä. En koskaan ostanut sitä. Ostin aluslakkaa, mutta siitä huolimatta lakan alta paljastuivat keltaisenkoppuraisiksi kuivuneet kynnet. Nykyään osaan jo sivellä oliiviöljyä kynsinauhoihin - miten sopiva ylimeno kauneudenhoidon ja romanttisten luonnonyhteyspyrkimysten välillä.

Nykyään saan välillä kynsienlaittokohtauksen. Puunaan ja pakkeloin kynnet edustaviksi. Sitten homma taas jää. Lakkojen puutteesta ei ole kyse. Niitä minulla on runsaasti, väriskaala on turkoosinsinisestä vamppipunaiseen. Iron Maidenin sävyistä lakkaa en ole enää onnistunut mistään löytämään. Täydellinen myrkynvihreän sävy taisi sekin jäädä 90-luvulle.

Tänään kaipasin kultaista Chanelin kynsilakkaani. Parhaat kynsilakat tuntuvat aina olevan halpoja tai hävyttömän kalliita. Keskihintaisilla peruspulloilla saa aikaan vain sovinnaisia lakkauksia. Dekadentti kultalakkani on kuitenkin kotona, jossain ullakolla laatikkosokkelon uumenissa. Saan sen, ja kotini, takaisin joulukuun alussa.

On koti-ikävä.

Olen muuttanut väliaikaisesti Lentävänniemeen, vanhempieni luokse. Omassa kodissani on putkiremontti.

Asuin elämäni ensimmäiset kolme vuotta Lielahdessa ja seuraavat 16 Lentävänniemessä. En muista Lielahdesta ihmeempiä, vain muutamia irrallisia asioita jotka saattavat olla muistoja tai jotain, mitä minulle on kerrottu. Miellän, että olen asunut lapsuuteni Lentävänniemessä. Nuoruuteni niin ikään.

Tuntuu oudolta liikkua, kun joka paikka on aivan tuttu. Läpeensä. Kuorrutettu muistoilla, pikkuisilla tapahtumilla. Lapsuudella. Melkein joka talossa asui joku luokkakaveri, kaverin kaveri, joku tuttu. On oikeastaan armollista, että kaikki silloiset ystäväni ovat muuttaneet pois Lentävänniemestä. Totta kai. Me kaikki halusimme pois, koska Lentävänniemi oli Tampereen viimeinen takaraja, metsälähiö. Niinhän se onkin. Lentävänniemi on Tampereen suurimpia lähiöitä, mutta siellä ei jostain syystä ole oikein mitään. Hervannassa on sentään kauppoja ja elokuvateatteri.

Mutta Lentävänniemessä on kuitenkin kirjasto.

Kävin tänään kirjastossa. Se sijaitsee samassa rakennuksessa Lentävänniemen ala-asteen kanssa. Ovi koulun puolelle oli auki, joten hivuttauduin vakoilemaan entistä opinahjoani. Samat teräsnaulakot, samat linouleumlattiat. Opettaja oli tuonut luokkansa lainaamaan luettavaa. Itse menin usein koulun jälkeen kirjastoon, yleensä lukemaan. Joskus menimme sinne kavereiden kanssa pelaamaan tikapuupeliä. En vieläkään tiedä kyseisen pelin oikeaa nimeä. Luin Neiti etsiviä ja ruksailin kirjojen takana olevasta luettalosta, mitkä kirjat olin jo lukenut. Myöhemmin opiskeluaikana kopioin Keltaisen kirjaston luettelon ja ruksin sitä.

Jos ei olisi Lentävänniemen kirjastoa, olisi ehkä jokin toinen. Mutta ilman kirjastoa tuskin olisin kummoinen kirjailija.

En tiennyt vielä lapsena, että minussa muhii kirjailija. Minusta piti tulla hammashoitaja tai leipuri ja myöhemmin matematiikanopettaja - matematiikka oli vielä seitsemännellä luokalla vahvin aineeni. Rakastin kuitenkin jo lapsena tarinoita. Ymmärrys sanoista ja kerronnasta tuli vasta myöhemmin.

Asun Lentävänniemessä vielä tämän ja ensi kuun. Sinä aikana kirjoitan vielä uusia muistoja, vanhoja muistoja.

"Toisinaan ajattelen taidetta eläimenä: jos taide olisi eläin, se voisi olla kirahvi. Kirahveilla on nisäkkäistä kaikkein suurin sydän. Sen suuret silmät näkevät korkealta kauas. Pitkäkaulaiselle kirahville avautuvat avarat näkymät. Taideteos voi synnyttää tulkinnan, jonka avulla näkee kauas ja toisin, sydämellään." - Maija Tanninen-Mattila, Taide 1/2011.